Siitä onkin taas kulunut aikaa, kun tänne viimeksi olen kirjoitellut. Aika menee niin nopeasti.. päivät muuttuvat viikoiksi ja viikot kuukausiksi ja kuukaudet vierivät vuosiksi.

Jotenkin olen tämän vuoden "hiljaisuuden" ajan räpiköinyt elämässä eteenpäin. Pettymystä ja ikävää, kyyneliä ja yksinäisyyttä. Iloista naurun helinääkin toisinaan, mutta ikävä ei hellitä. Löysin eilen runon, joka kuvaa tunteitani todella hyvin tällä hetkellä, laitan sen tähän kirjoitukseni lopuksi.

Paniikkikohtaukset ovat pysyneet aika paljon taka-alalla, eikä kunnon kohtausta ole päässyt enää niin usein iskemään. Mutta silloin kun se kohtaus on onnistunut saamaan minusta yliotteen, niin siitä on niin vaikea päästä yli...pääasiallisesti oireet ovat olleet melko voimakas huimaus ja tukehtumisen tunne... Nyt en jaksa enempää kirjoittaa, mutta seuraava runo kertokoon tuntemuksiani tänään:

Otan vapauden riisua
velvollisuuden pakkopaidan.
Julistan omat oikeuteni:
oikeuden olla minä
selittelemättä
oikeuden rakastaa
vääriä kohteita-
kelohonkaa
epämuotoisen kallion kyljessä
villikukkaniittyä
ruiskukkaa ruusun sijasta
päätöntä polkua
koskemattomassa metsässä
oikeuden kulkea sitä
omaan tahtiini

Oikeuden itkeä
ohi virallisen suruajan
Oikeuden
nähdä omat uneni
(M. Leinonen / Otsalla perhosen varjo, 1996)