Nyt pitkästä aikaa taas "eksyin" tänne ja päätinpä jättää pienen merkinnän käynnistäni. Lueskelin noita kommentteja aiempiin kirjoituksiini ja ajattelin että kylläpä jotkut ihmiset jaksaa välittää vaikka kirjoitukset ovat hieman vanhempiakin kuin saman viikkoiset.

Paljon on tapahtunut tänä vuonna, niinkuin varmasti hyvin monelle muullekin. Suurin suru iski marraskuun alussa, kun päivä jonka tiesin joskus tulevan mutta jota en koskaan halunnut kohtaavani.. isäni kuoli yllättäen. Siitä lähtien olen ollut sairaslomalla ja nyt huomenna sitten olisi tarkoitus palata "arkeen". Ajatukset ovat saaneet pääni niin sekaisin, ihan ilman mitään päihteitä, ne tästä vielä puuttuisikin.

Isä ehti juuri täyttää 70-vuotta, kaiken piti olla kunnossa ja kovien koettelemusten jälkeen elämän piti alkaa jälleen pikkuhiljaa hymyillä,mutta suurempi voima päätti asian toisin, ja pikkuhiljaa tähän tahtoon on alistuminen.

En nyt jaksa kirjoittaa enempää, mutta liitän tähän vielä Hanna Ekolan kirjoittaman runon surutyöstä, se kuvaa todella hyvin mun oloani ja kuinka olen joutunut joillekin jopa omia tunteitani "selittämään".

Kaikkea hyvää kaikille jotka luitte tämän.

x x x x x x x

Surulla on aikansa

On toki hyvä muistuttaa,
miten aurinko jälleen paistaa
tummien pilvien takaa,
miten yön jälkeen tulee
uusi aamu
ja miten jokaista syksyä
seuraa varmasti kevät.

Mutta ei liian aikaisin,
ei liian nopeasti,
ei liian opitusti,
ei liian itsestäänselvästi.

Ei niin, etteikö se olisi totta,
hyvin totta.
Mutta ymmärräthän,
surulla on aina aikansa,
surevalle aurinko todella nukkuu
eikä surua voi hätyytellä lentoon
ennen kuin se itse jaksaa siivilleen.

Ehkä onkin parempi että
enemmän kuin puhumme valosta
olemme hänelle valona
enemmän kuin puhumme toivosta
olemme hänelle toivona
enemmän kuin kerromme ilosta
olemme hänelle ilona.

Ja ehkä näin
jonakin aamuna
hän itse saa nähdä,
että aurinko on herännyt
pitkän pimeän yön jälkeen.
- Hanna Ekola -