Jotenkin olen tämän vuoden "hiljaisuuden" ajan räpiköinyt elämässä eteenpäin. Pettymystä ja ikävää, kyyneliä ja yksinäisyyttä. Iloista naurun helinääkin toisinaan, mutta ikävä ei hellitä. Löysin eilen runon, joka kuvaa tunteitani todella hyvin tällä hetkellä, laitan sen tähän kirjoitukseni lopuksi.

Paniikkikohtaukset ovat pysyneet aika paljon taka-alalla, eikä kunnon kohtausta ole päässyt enää niin usein iskemään. Mutta silloin kun se kohtaus on onnistunut saamaan minusta yliotteen, niin siitä on niin vaikea päästä yli...pääasiallisesti oireet ovat olleet melko voimakas huimaus ja tukehtumisen tunne... Nyt en jaksa enempää kirjoittaa, mutta seuraava runo kertokoon tuntemuksiani tänään:

Otan vapauden riisua
velvollisuuden pakkopaidan.
Julistan omat oikeuteni:
oikeuden olla minä
selittelemättä
oikeuden rakastaa
vääriä kohteita-
kelohonkaa
epämuotoisen kallion kyljessä
villikukkaniittyä
ruiskukkaa ruusun sijasta
päätöntä polkua
koskemattomassa metsässä
oikeuden kulkea sitä
omaan tahtiini

Oikeuden itkeä
ohi virallisen suruajan
Oikeuden
nähdä omat uneni
(M. Leinonen / Otsalla perhosen varjo, 1996)

Sain lääkärille ajan tälle aamulle ja kohta sinne sitten olen menossa. Tiedänhän minä ettei tää sairasloman pitkittäminen ole hyvä homma, mutta jotenkin se asenne siellä työmaalla rassaa, tuntuu etten enää milloinkaan halua sinne palata, vaikka pakkohan mun on.

Kirjoittelen taas myöhemmin, nyt tuli vaan sellainen olo että oli pakko saada kirjoittaa.

Voimia ja jaksamista tähän viikkoon kaikille.

Paljon on tapahtunut tänä vuonna, niinkuin varmasti hyvin monelle muullekin. Suurin suru iski marraskuun alussa, kun päivä jonka tiesin joskus tulevan mutta jota en koskaan halunnut kohtaavani.. isäni kuoli yllättäen. Siitä lähtien olen ollut sairaslomalla ja nyt huomenna sitten olisi tarkoitus palata "arkeen". Ajatukset ovat saaneet pääni niin sekaisin, ihan ilman mitään päihteitä, ne tästä vielä puuttuisikin.

Isä ehti juuri täyttää 70-vuotta, kaiken piti olla kunnossa ja kovien koettelemusten jälkeen elämän piti alkaa jälleen pikkuhiljaa hymyillä,mutta suurempi voima päätti asian toisin, ja pikkuhiljaa tähän tahtoon on alistuminen.

En nyt jaksa kirjoittaa enempää, mutta liitän tähän vielä Hanna Ekolan kirjoittaman runon surutyöstä, se kuvaa todella hyvin mun oloani ja kuinka olen joutunut joillekin jopa omia tunteitani "selittämään".

Kaikkea hyvää kaikille jotka luitte tämän.

x x x x x x x

Surulla on aikansa

On toki hyvä muistuttaa,
miten aurinko jälleen paistaa
tummien pilvien takaa,
miten yön jälkeen tulee
uusi aamu
ja miten jokaista syksyä
seuraa varmasti kevät.

Mutta ei liian aikaisin,
ei liian nopeasti,
ei liian opitusti,
ei liian itsestäänselvästi.

Ei niin, etteikö se olisi totta,
hyvin totta.
Mutta ymmärräthän,
surulla on aina aikansa,
surevalle aurinko todella nukkuu
eikä surua voi hätyytellä lentoon
ennen kuin se itse jaksaa siivilleen.

Ehkä onkin parempi että
enemmän kuin puhumme valosta
olemme hänelle valona
enemmän kuin puhumme toivosta
olemme hänelle toivona
enemmän kuin kerromme ilosta
olemme hänelle ilona.

Ja ehkä näin
jonakin aamuna
hän itse saa nähdä,
että aurinko on herännyt
pitkän pimeän yön jälkeen.
- Hanna Ekola -

Olen kovasti yrittänyt vähentää tuota tarvittaessa lääkitystä, kun niin kovasti puhutaan siitä miten Xanor koukuttaa. Jossain vaiheessa minulla oli Xanoria 1mg annostuksella, mutta sen otettuani olo oli todella väsynyt ja jos vain oli mahdollisuus pää johonkin kallistaa, niin nukuin sitten monta tuntia. Tällä hetkellä sitten Cipralexia 20mg aamuisin ja Xanor 0,25mg ½/1 tabletti tarvittaessa.

Tänä aamuna olo oli taas jo rauhallisempi, ja töihinkin selvisin lähtemään ja päivä siellä meni hyvin. Tosin aamulla nappasin yhden Xanorin ikään kuin varmuudeksi. Kaupassa käynti töiden jälkeen meni myös hyvin kuten myös nyt tämä ilta. Jotenkin on nyt sellainen "ylpeä olo" itsestäni, että olen tästä(kin) päivästä SELVINNYT, ikäänkuin olisin vuorelle kiivennyt.

Olen tällainen jo melkein nelikymppinen nainen, lapsena koulukiusattu ja yksinäinen. Paniikkihäiriöön sairastuin jo alle parikymppisenä, ja niiden kohtausten kanssa on tullut elettyä, joskus hieman paremmalla ja toisinaan hieman huonommalla menestyksellä, mutta ELÄMÄ JATKUU. Lapsia minulla on kaksi, nyt jo teini-ikäisiä. Naimisissa olen ollut ja eronnutkin olen. Läheisistäni olen menettänyt veljeni oman kätensä kautta keväällä 1995. Isäni melkein menetin pari vuotta sitten, mutta enkeli oli onneksi varjelemassa ja hän on nyt toipunut todella paljon aivoverenvuodosta, joka aiheutti hänelle toispuoleisen halvauksen ja puhekyvyn menetyksen. Elämä on ollut todella rankkaa välillä, ja yksin monesti olen kyyneleeni itkenyt, kun ulospäin niin monesti näytän vain sitä vahvaa minää. Itsestäni sen verran, että alkoholia enkä tupakkaa käytä ollenkaan, en ole niitä, lähinnä siis alkoholia, elämääni enempää sekoittamaan. Paniikkikohtaukset ovat hallinneet elämääni jo nuoruusvuosista lähtien, siinä sitä olisi jo enemmän kuin tarpeeksi yhdelle pienelle ihmiselle kannettavaksi.

Kaunis kiitos Juha Tapiolle hänen hienoista lauluistaan, erityisesti "kelpaat kelle vaan" ja "kaunis ihminen", niistä kappaleista ammennan voimaa itselleni silloin kun tuntuu että nyt ei enää enempää jaksa kantaa.